Olin Lahden Seudun Invalidit ry:n järjestämässä keskustelutilaisuudessa, joka sain minut miettimään muutamaa teemaa syvällisesti. Osallistujat nostivat esiin tärkeitä kysymyksiä, jotka koskettavat yhä suurempaa joukkoa suomalaisia. Tilaisuudesta jäi erityisesti mieleen huoli palveluiden saavutettavuudesta. Vaikka yhteiskunta digitalisoituu vauhdilla, kaikilla ei ole mahdollisuutta tai osaamista hoitaa asioita sähköisesti. Erityisesti ikääntyneille ja monille vammaisille henkilöille on turvattava myös henkilökohtainen palvelu sekä vaihtoehtoiset asiointitavat.
Liikkumisen on oltava mahdollista kaikille. Rollaattorin käyttäjien tulisi päästä linja-autoihin maksutta ilman, että muutamien väärinkäyttäjien toiminta heikentää aidosti apuvälineitä tarvitsevien oikeuksia. Ratkaisuna voisi olla nykyistä selkeämpi käytäntö, joka tunnistaa todelliset apuvälineen käyttäjät mutta ei lisää kohtuutonta byrokratiaa.
Esteettömyys ei saa jäädä juhlapuheisiin. Yhteiskunnan on oltava aidosti esteetön, jotta pyörätuolilla, rollaattorilla tai keppien avulla liikkuvat pääsevät palveluiden, harrastusten ja yhteisöllisen toiminnan äärelle yhdenvertaisesti muiden kanssa. Esteettömyys tulee huomioida niin rakennuksissa, joukkoliikenteessä kuin ulkoalueillakin.
Tilaisuudessa nousi esiin Hyvinvointialueen asiakasmaksut, joita jälleen korotetaan. Jo nyt monella pienituloisella (noin tuhat euroa eläkettä saavalla) on ollut vaikeaa selvitä maksuista. Sain kuulla surullista tarinaa ihmisistä, jotka ovat veloissa ja perinnässä maksettuaan lääkärissä käyntejään pikavipeillä. Vaikka meille hoetaan maksukatosta ja siitä, että on maksusuunnitelmat ja -vapautukset, kaikki ihmiset eivät osaa eivätkä kehtaa niitä hakea, jos ei ole ketään ohjeistamassa miten se tehdään.
Lisäksi järjestöihin kohdistuvat leikkaukset aiheuttavat huolta. Järjestöt tekevät korvaamatonta työtä vertaistuen, neuvonnan ja osallisuuden edistämisessä. Jos niiden toimintaedellytyksiä heikennetään, seuraukset näkyvät suoraan kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevien ihmisten arjessa.
Yhdenvertaisen yhteiskunnan mittari on se, miten kohtelemme niitä, jotka tarvitsevat eniten tukea. Siksi saavutettavuuteen, esteettömyyteen, osatyökykyisten työllistymiseen ja järjestöjen toimintaedellytyksiin on panostettava nykyistä määrätietoisemmin.