Olin Päijät-Hämeen diabetesyhdistyksen 70-vuotisjuhlassa ja mieleeni nousi jälleen kysymys: miksi emme tee sitä, minkä tiedämme toimivan?
Diabetes on yksi Suomen suurimmista kansanterveyshaasteista. Jo nyt joka kymmenes suomalainen sairastaa diabetesta, ja jos kehitys jatkuu, vuonna 2050 sairastuneita voi olla lähes 900 000. Kyse ei ole marginaalista – vaan koko yhteiskunnasta. Erityisen huolestuttavaa on nuorten tyypin 2 diabeteksen nopea yleistyminen.
Hintalappu on kova. Diabeteksen hoidon ja lisäsairauksien kustannukset ovat jopa 9 miljardia euroa vuodessa. Merkittävä osa tästä olisi vältettävissä.
Silti toimimme päinvastoin kuin pitäisi.
Alle 40 prosenttia sairastavista saavuttaa hoidon tavoitteet. Se tarkoittaa lisää sydän- ja verisuonisairauksia, työkyvyttömyyttä ja inhimillistä kärsimystä. Ja samalla kasvavia kustannuksia, joita yritämme paikata liian myöhään.
Yksi konkreettinen esimerkki on verensokerin mittausliuskat, joiden tulisi olla diabeetikoille maksuttomia. Ilman riittävää seurantaa hyvä hoitotasapaino ei ole realistinen tavoite. Jos liuskoihin ei ole rahaa, tästä maksetaan myöhemmin moninkertaisesti komplikaatioiden hoidossa.
Tämä ei ole kestävää talouspolitiikkaa – eikä vastuullista päätöksentekoa.
Tutkimusnäyttö on selvä: ennaltaehkäisyllä ja oikea-aikaisella hoidolla voidaan vähentää kustannuksia miljardiluokassa. Kyse ei siis ole lisärahan vaatimisesta, vaan viisaammasta kohdentamisesta.
Siksi tarvitaan selkeä suunnanmuutos: panostetaan ennaltaehkäisyyn ja tehdään itsehoidosta aidosti mahdollista.
Kyse on lopulta arvovalinnasta: annammeko kustannusten kasvaa – vai investoimmeko ajoissa ihmisten terveyteen, toimintakykyyn ja sujuvaan arkeen?
Minusta vastaus on kristallinkirkas.